Missä #ELIITTIKANA pissii?

RUOKATUOTANTO yhteistyössä Niittylintu.

PALEOKEITTIÖ

”Mummo kanasensa niitylle ajoi, pienet kanaset ne hyppeli!”

Moni ei ole nykypäivänä elävää kanaa nähnytkään, mutta mulle lastenlorun sanat edustavat elettyä elämää ja ovat totisinta totta. Nuo vekkulit nokkijat nimittäin kuuluvat olennaisena osana lapsuuteeni. Eikä siitä niin kovin montaa vuotta ole kun mummon kanaset lopettivat hyppelynsä mummonkin vaihtaessa maisemaa vehreämmille niityille kunnioitettavassa 97 vuoden iässä.

Kanoihin liittyy paljon mukavia ja vähemmän mukaviakin muistoja. Kanalaan astuminen mummon vanavedessä oli aina jännittävää, mutta toisinaan myös hieman pelottavaa isojen, valkoisten lintujen lehahdellessa pienen tytön ympärillä.

Kanoja oli kiva syöttää. Erityisen ylpeä olin kerroista, jolloin sain kouraista viljalaarista kädet täyteen jyviä ja heitellä ne kanojen poimittavaksi. Mutta nokkaa piti varoa. Piti tietää, milloin oli syytä päästää heinänkorresta tai voikukanlehdestä irti, jottei kana käynyt näpeille. Myös kanankoivissa, niissä karvattomissa osissa oli jotain pelottavaa. Ja terävää.

Entäs se munien poimiminen pesästä, jossa emokana istui kuin tatti hautomassa ja puolustamassa uutta sukupolvea. Mummolta homma hoitui näppärästi kanaemon vastalauseiden ja kaakatuksen kaikuessa…

View original post 1 600 more words

Mainokset